Rakkaudesta Muonioon ja tuntureihin

(Scroll below to see the English translation.)

– Ihanaa! Marika Roth nauraa ja heittää lunta ilmaan. Minä kuvaan.

Kevätaurinko kultaa maisemaa. Ja sen auringon perässä saimmekin vähän ajella. Marikan perheen koti on Oloksen juurella, mutta on vielä sen verran aikainen talvi, että aurinko jäi Oloksen taakse.

– Viime vuonna meidän pihasta sulivat lumet vasta reilusti kesäkuun puolella, sen verran varjossa talo on, Marika kertoo.

Kun kuvat on otettu, ajamme takaisin Olokselle.

– Tervetuloa, Marika toivottaa, kun astelemme ovelle.

– Saa katsella ympärilleen, mutta tämä on niin pieni, että melkeinpä kertavilkaisulla näkee kaiken, hän nauraa.

Marikan lisäksi kodissa asuvat Marikan puoliso ja heidän 2-vuotias poikansa.

Marika Rothin sydän pamppailee Muoniolle.

Marika napsauttaa vedenkeittimen päälle ja kääntyy nojaamaan tiskipöytään.

– Tuolla parvella on puolisoni työtila, ja minun työtilani on tuolla, Marika osoittaa alakerran nurkkahuonetta.

– Silloin, kun lapsi on päiväkodissa, arki soljuu aivan hyvin. Mutta jos päiväkodista tulee puhelu, että lapsi on sairastunut, iskee aikamoinen paniikki, että miten kaikki järjestellään – kummalla on mihinkin aikaan kokous ja miten työt saadaan hoidettua.

Tukiverkosto on alkanut rakentua pikkuhiljaa, mutta vielä riittää tekemistä. Rakkaus Muonioon ja tuntureihin on kuitenkin saanut perheen ylittämään vaikeudet.

– Olemme tulleet jäädäksemme. Vaikka on minulla ollut monta kertaa lähtökengät jalassa, Marika myöntää.

Sopivasti keskellä

Vuonna 2019 Marika tapasi nykyisen puolisonsa Etelä-Suomessa Päijät-Hämeessä, silloisessa asuinpaikassaan. Pariskuntaa yhdisti vahvasti rakkaus Lappiin.

– Vielä silloin minulle tärkein paikka oli Pyhä, puolisolleni Halti. Tunturit kutsuivat meitä molempia, Marika kuvailee.

Pariskunta vihittiin korona-aikaan Pallaksella. Mökki oli varattu Jerisjärveltä.

– Soitin Kittilän maistraattiin. Sieltä sanottiin, etteivät voi tulla vihkimään, kun Pallas on Muonion puolella. Silloin en vielä yhtään hahmottanut tätä aluetta – mikä on Pallasta ja mikä Yllästä, ja mikä mitäkin kuntaa, Marika nauraa.

Muonion kirkkoherra tuli vihkimään pariskunnan.

– Se oli elokuuta 2020. Muina päivinä oli ollut upea ilma, mutta juuri sinä päivänä satoi. Kävelimme viitisen sataa metriä Pallas-hotellilta ylöspäin. Oli todella harmaata eikä ihmisiä missään. Sade lakkasi vihkimisen ajaksi. Se oli superihanaa. Kirkkoherrakin oli ihana. Hän sanoi, että tulee kyllä sinne, minne pyydetään. Sellainen ei onnistuisi etelässä, Marika hymähtää.

Häämatkalle oli tarkoitus lähteä Norjaan, mutta rajat menivät kiinni.

– Kiersimme kolme viikkoa Lappia ja leikittelimme ajatuksella, että jos jäisimmekin tänne, niin minne asettuisimme.

Inari, Saariselkä, Pyhä, Rovaniemi, Levi, Ylläs – mikään ei tuntunut omalta. Mutta Muonio – se oli sopivasti keskellä kaikkea.

Työt etänä etelässä

Marika ottaa höyryävät teekupit matkaan ja astelee työhuoneeseensa. Nurkassa on pinnasänky.

– Häistä seuraavana kesänä saimme pojan. Siinä vaiheessa mietimme, miten voisimme siirtää elämämme tänne. Vuonna 2021 tulimme ensimmäisen kerran katsomaan taloja, ja kesällä 2022 muutimme Muonioon. Sukulaiset ja ystävät ajattelivat, että tulimme vain kokeilemaan, mutta ei, myimme kotimme etelässä.

Marika näki uuden kotinsa vasta muuttopäivänä. Hänen puolisonsa oli tullut Muonioon kuukautta aikaisemmin laittamaan kotia valmiiksi. “Oho, tässäkö se on”, Marika kuvaa ensireaktiotaan.

– Totesin, että okei, meillä on aika vähän tilaa. Mutta nämä hirsiseinät alkoivat heti rauhoittaa minua. Joku tässä puussa on, täällä hengittää ihan eri tavalla. Eikä tässä talossa tule mökkifiilistä, mitä olin etukäteen pelännyt. Kaikista parasta oli heti ensimmäisenä aamuna, kun pihassa oli poroja. Olemme luvanneet toisillemme, ettemme ikinä lakkaa ihastelemasta niitä, Marika hymyilee.

Nyt ikkunan takana vilahtaa Marikan puoliso. Lumitöitä on riittänyt viime aikoina. Kohta hän hakee lapsen päiväkodista.

– Päiväkodin henkilökunta on aivan ihanaa. Ja kyllä, käytän paljon sanaa ihana, mutta monet asiat täällä ovat todella ihania, Marika sanoo.

Kirkkoherran ja päiväkodin lisäksi ihania ovat esimerkiksi luonto, harrastusmahdollisuudet ja terveyskeskuksen henkilökunta sekä muut uudet kuntalaiset, joihin Marika on päässyt vähitellen tutustumaan. Mutta on myös se kääntöpuoli.

– Olen kokenut välillä olevani hyvin yksin. Taakse jäivät tukijoukot ja verkosto.

Marika myöntää myös järkyttyneensä ensimmäisen kesän itikkainvaasiosta.

– Lapsi vuosi verta, kun itikat söivät joka puolelta. Olin ihan kauhuissani, että mihin me olemme tulleet ja miksi. Vietän yhä kesät etelässä. Puolisoni sen sijaan viihtyy täällä, eikä hänellä ole tarvetta lähteä kaupunkiin, ei edes töiden puolesta.

Marikan puoliso on insinööri ja tekee työkseen konesuunnittelua. Marika on yrittäjä.

– Työni pääosassa on tilitoimisto, jolle minulla on suuret kasvutavoitteet. Olen tehnyt myös kahdeksan vuotta yritysvalmennusta aloittaville yrittäjille, asiakkaanani on muun muassa Ely-keskus. Puhun paljon yrittäjyydestä ja arvoristiriidoista. Siitä aihepiiristä olen kirjoittanut myös kirjan, Menestyjän Bisnespakki. Minulla on rahoitusalan tausta, ennen yrittäjyyttä olin pankissa töissä.

Käytännössä Marikan työ tarkoittaa pitkiä päiviä läppärin edessä; Zoomissa tai Teamsissa.

– Tämä vuosi on tiukkaa painamista, nyt on paljon asiakasprojekteja tekeillä. Mutta yrittäjyys on niin vahva osa minun identiteettiäni, että se soljuu hyvin arjen kanssa. Rakastan itseni kehittämistä ja innostun helposti asioista. Välillä on vaikeaa, mutta silti saan tehdä töitä omilla ehdoillani.

Jokainen tarvitsee ystäviä

Marikan puoliso tulee kotiin, ja Marika nappaa työhuoneen oven kiinni. Eteisestä kuuluu iloinen hihkaisu.

– Äiti!

Perhe-elämä on sekin soljunut vähitellen uomiinsa. Lapsen kautta on myös löytynyt uusia tuttavia ja sosiaalinen ympyrä on alkanut laajentua.

– Alun yksinäisyys oli turhauttavaa etenkin minulle. En nähnyt ketään. Kun lapsi heräsi viideltä ja lähdimme seitsemän aikaan kylille, vastaan tuli ehkä yksi auto ja kolme poroa. Se ei paljon lohduttanut, Marika naurahtaa.

Marika muistuttaa, että tärkeintä on etsiä ratkaisuja. Ei vain jäädä neljän seinän sisälle.

– On mietittävä, mitä kaipaa ja tarvitsee, ja miten asioihin saa muutosta. Etsimme kissojen ja koirien kanssa lapsenvahtia, kunnes löysimme aivan ihanan. Hänestä on ollut suuri apu. Olemme päässeet välillä kahdestaan hiihtämään ja syömään ravintolaan. Ne ovat tärkeitä hetkiä.

Uusien ystävien löytäminen aikuisiällä on vaikeampaa.

– Päiväkoti järjesti tilaisuuden, joka oli ihan vain sitä varten, että me vanhemmat pääsimme tutustumaan toisiimme. Ja kunnan viime viikon tilaisuus uusille kuntalaisille oli myös hieno. On ollut mukava huomata, että kylällä alkaa olla tutun näköisiä ihmisiä. Ihmiset Muoniossa ovat välittömiä, ystävällisiä ja reippaita, Marika kiittelee.

Marika on monesti myös miettinyt omaa äänekkyyttään ystävien etsimisessä.

– On vaikeaa tuoda itseään esille ja sitä, että kaipaan ihmisiä ympärilleni. Laitan siinä itseni tosi haavoittuvaiseen tilanteeseen. Minulle se on ollut kuitenkin tärkeä oppi, että ei voi jäädä vain sohvan nurkkaan istumaan ja mököttämään. Ehkä esimerkki rohkaisee muitakin samassa tilanteessa olevia, Marika toivoo.

Vaikka Marika yhä tekee omaa juurtumistyötään, hän kokee Muonion kotikunnakseen.

– Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, että en muistanut, minkälaista on, kun tulee kaipuu ja koti-ikävä. Nyt kun lähdemme käymään etelässä tapaamassa perhettä ja ystäviä, iskee lähdön haikeus, ja kun palaamme Muonioon, tulee riemu siitä, että tulemme kotiin.

Marika tosin toivoo, että jatkossa se koti, jonne reissuilta palataan, olisi vähän isompi.

– Tarvitsemme lisää tilaa. Joko ostamme tai rakennamme, aika näyttää.

-------------------------

Love of Muonio and the fells

“Lovely!” Marika Roth laughs and throws snow into the air. I film her.

Springtime sunshine gilds the snowscapes. And following that sun, we had a bit of driving to do. Marika’s family home is at the foot of the Olos fell, but it is still early enough in winter that the sun remains behind Olos.

“Last year, the snow from our garden didn’t melt until June, that much the house is in the shade”, Marika says.

Once the photos are taken, we drive back to Olos.

“Welcome”, Marika wishes us as we walk up to the door.

Marika and her family moved to Muonio from South Finland in the summer of 2022. In addition to Marika, her spouse and their two-year-old son live in the home. The

parents work at home while their son spends the day in kindergarten.

“We are here to stay. Even though I’ve had my departure shoes on many times”, Marika admits.

“Sometimes I feel very alone. Left behind were our support networks and connections.”

However, family life has gradually taken the right course. Through their child, new acquaintances have also been made and their social circle has begun to expand. Marika reminds us that the most important thing is to find solutions. It’s not good to just remain within four walls.

“I want to encourage others in the same situation to think about what they need, what they yearn for, and how to change things.”

Finding new friends in adulthood is more difficult.

“Fortunately, the people in Muonio are wonderfully spontaneous and friendly”, Marika praises.

Muonio has become home for Marika’s family.

“I have relocated so many times in my life that I can’t remember what it is like to feel homesick. Now, when we travel south to visit family and friends, there’s a sadness in leaving, and when we return to Muonio, it feels great to return home.”